keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kun aurinko laskee

Koska meidän New York - ajalle sattui upeat kelit, aloin minä haaveilla auringonlaskun katselemisesta jossain päin Manhattania. Jotenkin onnistuimme kuitenkin missaamaan sen useana iltana, koska olimme joko a) nukkumassa, b) syömässä tai c) stand up - keikalla. Viimeisenä päivänä aloitin jo aamusta kinuamaan, että mentäisiin illalla Battery Parkiin fiilistelemään auringonlaskua ja syömään hamppareita.
Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun Jonaksen serkku ilmoitti muuttaneensa Nykiin ja kutsui meidät iltapalalle. Alkuun säikähdin, että nyt me missataan myös tämä viimeinen tsäänssi nähdä auringon laskevan Hudson - jokeen, vaan kuinkas sitten kävikään...





Kävi ilmi, että söisimme iltapalaa 30. kerroksessa, jonka pieneltä parvekkeelta aukesivat melkoisen hulppeat näkymät. Mä en osannut päättää olinko innoissani näköalasta vai kauhuissani siitä, että seisoin pienellä betoniulokkeella aivan liian korkealla maanpinnasta. Joten vuorotellen ihailin maisemia ja vuorotelleen puristin silmät kiinni kaidetta. Tilasimme pitsaa ja juttelimme niitä näitä. Kun tuli aika lähteä takaisin hotellille, kävimme vielä kerran parvekkeella:




Kuvat eivät tee oikeutta sille valtavalle valomerelle, joka meidän ympärillä avautui. Se oli aivan käsittämätön. Viimeinen ilta Nykissä sai arvoisensa huipennuksen ja minä sain jälleen kerran siedätyshoitoa korkeanpaikankammooni.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Good morning, New York!

New York on siitä hauska, että se tuntuu aina ikään kuin tutulta. Niin monet tv-sarjat ja leffat sijoittuvat sinne, että tuntuu kuin olisi vain joutunut telkkarin nielaisemana keskelle leffakulisseja. Toki me olemme molemmat käyneet siellä aiemminkin, ja senkin vuoksi soluttautuminen kaupungin sykkeeseen kävi yllättävän vaivattomasti. New York tuntuu kotoisalta ja turvalliselta, mikä on sinänsä hassua, ottaen huomioon sen ihmispaljouden ja ylipäätään kaikenpaljouden. Mutta juuri sen takia sinne on helppo sujahtaa, liittyä osaksi sitä valtavaa massaa. Meidän ensimmäinen New York - aamu oli täynnä upeita maisemia, jenkkiruokaa, suurkaupungin sykettä ja pirusti kävelyä.


Koska aikaero, meidän ensimmäinen Nyc - aamu alkoi klo 06 hotellin viereisessä dinerissa varsin perinteisellä jenkkiaamiaisella; kananmunilla, kahvilla, paahtoleivällä ja pannukakuilla. Katselimme kun paikalle valui pikkuhiljaa enemmän väkeä; töihin menevät nappasivat tiskiltä take away - kahvin, saman kadun mummelit kerääntyivät vakkaripöytäänsä ja joku kävi hakemassa tilaamansa kermakakun keittiöstä. Valkoessuiset tarjoilijat pyörivät edestakaisin, aivan kuin pirun nopeatempoisessa tanssissa. Moisen koreografian katseleminenkin kävi urheilusta, joten lapoin lisää pannaria naamariin.




Seuraavaksi suuntasimme metrolla Battery Parkiin. Viimeksi multa jäi tuo legendaarinen metrokokemus väliin, koska hurrikaani Irenen takia metro laitettiin kiinni. Tällä kertaa keli oli kuitenkin mitä mainioin, eivätkä aamuruuhkatkaan onneksi hidastaneet menoamme. Maleksimme hitaasti ja kierrellen kohti Brooklyn Bridgea. Koska meillä ei ollut mitään kovin tarkkaa suunnitelmaa, jäimme katsomaan mm. kadulle pystytettyä valokuvanäyttelyä, Titanicin muistomerkkiä sekä palomiehiä työssään.
Brooklyn Bridge oli yhtä upea kuin kaikissa kuvissakin, ja siinä sitä ylittäessä meille alkoi todellakin konkretisoitua mihin me olimmekaan juuri lennähtäneet. Harmillisesti huomasin jälkeenpäin, ettei mun omaan kameraani tallentunut mitään kovin sykähdyttävää otosta tuosta yhdestä tunnetuimmasta maamerkistä, sillä taisin keskittyä enemmän hihkumaan riemusta ja tuijottamaan haltioituneena maisemia.

 Joku on pikkuisen innoissaan!





Talsimme hitaasti Brooklynin puolelle, jossa meillä sitten yhtäkkiä ei ollutkaan mitään hajua mihin mennä. Kahvi olisi jo maistunut, mutta hieman yllättäen useat paikat olivat vielä kiinni, toisin kuin Manhattanilla. Päädyimme jonnekin rakennustyömaan viereen, jossa oli menossa jonkinsortin mallikuvaukset. New Yorkin yksi parhaita puolia onkin se, että koskaan ei tiedä mitä seuraavan kulman takana on. Sieltä voi löytyä joku tv:stä tuttu rakennus, musiikkivideon kuvaukset, katutaiteilija, poliisit pidättämässä laukkuvarasta, katukirppis, markkinat tai löytökissojen pelastusvaunu. Näihin kaikkiin ainakin me törmäsimme tuolla.
Lopulta onnistuimme navigoimaan itsemme rantaan Brooklynin puolella, ja edessä avautuikin varsin komea näkymä Manhattanille:




New York, en kyllästy sinuun koskaan.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Aamulenkki Central Parkissa

Jatketaanpa Islani - Jenkki - reissun purkamista täällä blogin puolella. Islannistahan me lensimme Icelandairin siivin suoraan New Yorkin hulinaan.
Mun pitkäaikainen haave oli päästä Central Parkiin aamulenkille, ja kun hotellimme sijaitsi aivan tuon upean puiston kupeessa, niin pääsin vihdoin toteuttamaan pienensuuren haaveeni. Koska aikaeron vuoksi herättiin aina viiden - kuuden maissa aamulla, niin lenkistä tuli todellakin AAMUlenkki. Vaan aika moni muukin aamuvirkku oli kiertämässä puiston loputtomia teitä ja polkuja. Muita turisteja ei onneksi kuitenkaan vielä suuremmin näkynyt ja sulauduimme mielestäni melko hyvin newyorkilaisten juoksevaan sakkiin - ainut, joka saattoi meidät paljastaa, oli mun olalla keikkuva järkkäri.

 

Central Park on kaunis aina, mutta suosikkini se oli tuolloin aamutuimaan. Ilma oli vielä viileä. aurinko teki nousuaan, oravat juoksivat jaloissa ja linnut lauloivat. Ei olisi uskonut olevansa keskellä miljoonakaupunkia. Hölkkäiltiin kaikessa rauhassa ensin Strawberry Fieldseille, katsomaan John Lennonin muistomerkkiä. Imagine alkoi soida välittömästi päässä, eikä se lähtenyt sieltä koko päivänä. Mutta mitäpä tuosta, biisihän on varsin hyvä!
Johnilta suuntasimme järven rantaan, jossa maisemat olivat upeimmat. Jonas bongasi tarkkasilmäisenä jonkun otuksen kököttämässä kiven päällä, keskellä järveä, ja olihan sitä päästävä tsiigaamaan lähempää, vaikka minä sitkeästi väitin sen olevan joku roska. Vaan eipä ollut kun ihan oikea kilpikonna! Siitähän se vasta riemu repesi ja lenkki pysähtyi hyväksi toviksi paikoilleen. Sitä en käsitä, miten keskellä Central Parkia voi olla kilpikonnia, mutta siinä se paistatteli päivää kaikessa rauhassa. Tulimme siis siihen tulokseen, että tyyppi on puistossa ihan luvallisesti, sillä kukaan muu ei kiinnittänyt konnaan mitään huomita emmekkä alkaneet soittamaan eläinten pelastuspartiota paikalle, saati leikkimään itse sellaista.
(Myöhemmin selvisi, että kilpikonnia oli hurjasti lisää ja isoin joka nähtiin oli sellainen jumppapallon kokoinen jätti. Amerikassa kaikki on suurempaa.)





Vihdoin maltoimme jatkaa matkaa kohti seuraavaa stoppia, eli Liisa Ihmemaassa - patsasta. Tässä vaiheessa alkoi vatsa huutaa jo aamupalaa, ja niin monesta nälkäkiukkuepisodista viisastuneinan olimme varanneet taskun pohjalle muutaman dollarin, jolla irtosi kioskista appelsiinimehua ja bagelit. Istahdimme mutustelemaan eväitä Liisan viereiselle penkille ja saimme pian seuraa eräästä hellyttävästä koirasta, joka tuijotti meidän bageleita kuola valuen. Koira jäi kuitenkin tällä kertaa ilman aamupalaa, ja jatkoikin pian omille teilleen, mulkoillen meitä hieman syyttävästi.




 Me puolestamme totesimme olevamme valmiita hölkkäilemään hotellille ja lähtemään etsimään oikeaa aamupalamestaa. Takaisinpäin palatessa ruuhka juoksubaanoilla oli jo melkoinen, ja yritimme paeta ihmismassaa pienemmille poluille. Yllättävän hyvin se onnistuikin, ja ajoittain saimme lenkkeillä ihan kahdenkin.
Aamulenkki virahti kuvaus- ja tankkaustaukoineen ihan huomaamatta yli parin tunnin mittaiseksi, ja sen jälkeen olikin hyvä suunnata dineriin kiskomaan paahtoleipää, hilloa ja kananmunia.


maanantai 20. heinäkuuta 2015

Vaellus Varma-joelle

Meille ei riittänyt pelkkä Golden Circlen ympäri ajaminen, vaan sokeriksi pohjalle olimme jättäneet vaelluksen lämpimälle joelle. Tiesimme, että vaellusreitin alku lähtisi Hveragerdin (?) kylästä, jostain golf-kentän lähistöltä. Pienen ajelun jälkeen kävimme kysymässä neuvoa parhaat päivänsä nähneeltä golfklubilta. Saimme ohjeeksi ajaa viereistä tietä niin kauan kunnes se loppuisi.
Tässä vaiheessa molemmilla alkoi hieman väsymys painaa, tuuli tuntui menevän (jälleen kerran) kaikkien vaatekerrosten läpi ja nälkäkin kiusasi. Onneksi olimme tehneet eväsleipiä mukaan, ja niitä mutustellen aloimme talsimaan kohti vuoria ja Reykjadalurin laaksoa.



Tie oli alkuun hyväkuntoista hiekkatietä, mutta muuttui pian pienemmäksi poluksi. Maisema oli karu. Mustan, ruskean ja harmaan sävyt vuorottelivat, ja vain siellä täällä näkyi pilkistys vihreää ruohotupsua tai mineraalien värjäämiä, sinisiä puroja. Sieltä täältä nousi höyryä, kun kuuma vesi purkautui maan pinnalle. Ja se tuuli. En muista kokeneeni vastaavaa. Keskustelusta ei tullut mitään, koska toiselle joutui huutamaan, jos halusi sano jotakin. Niinpä tallailtiin menemään suomalaiseen tyyliin, puhumatta.





Matka tuntui loputtoman pitkältä, vaikkei se todellisuudessa ollut kuin reilut kolme kilometriä. Mutta kun lopulta näimme sen oikean joen aukenevan sumuverhon takaa, oli väsymys tiessään. Viimeisetkin unihiekat karisivat siinä vaiheessa, kun täytyi alkaa vaihtamaan biksuja tuolla muutaman asteen lämpötilassa ja viimassa. Nyt tiedän, mistä sanonta "jäätyä elävältä" tulee. Emme todellakaan olleet ainoat, jotka halusivat rentoutua tässä luonnon kylpylässä. Pitkin jokea näkyi ihmisiä uikkareissaan, ja pari ensimmäistä porukkaa johon törmäsimme, olivat ylläripylläri suomalaisia. Ketkäs muut hullut tänne tulisikaan uimaan, kun kaupungit on kylpylöitä pullollaan.





Joki näytti olevan hieman rakennusvaiheessa, sinne oltiin kai puuhaamassa ainakin laitureita ja uimakoppeja. Sinänsä sääli, koska paikka oli upea ihan luonnontilassakin. Vitsailimmekin, että muutaman vuoden päästä joelle pääsee bussilla asfaltoitua tietä pitkin ja rantaan on rakennettu allasbaarit ja vesiliukumäet. Loppujen lopuksi se voi olla ihan todellinen skenaario.
Matka takaisinpäin sujui joutuisammin, vaikka nälkä olikin tehnyt paluun. Perille päästyämme poikkesimme paikallisessa S-Marketissa, eli Bonuksessa, hakemassa eväitä loppumatkaa varten. Note to self; älä lähde vaellukselle liian kevyin eväin.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Ilta Reykjavikissä

Jatkoa Päivä Reykjavikissa - postaukselle!

Viihdyimme altailla jonkin aikaa, jonka jälkeen päätimme vihdoin käydä ottamassa pienet välikuolemat majatalolla. Mikään ei ole parempaa, kuin se fiilis, kun se kun saa pitkän kävelypäivän jälkeen kellahtaa hetkeksi unille. Sen verran kokemus on kuitenkin opettanut, että jos haluaa illalla vielä tehdä jotain niin herätyskello on laitettava soimaan. Italiassa Veronassa meille kävi niin, että vedimme tyytyväisinä sikeitä seuraavaan aamuun saakka. Siinä jäi raflaillallinen väliin sillä kertaa.



Tällä kertaa olimme jopa niin aktiivisia, että halusimme tehdä vielä pienen iltakävelyn, ennen kuin menisimme kiskomaan navat täyteen jossain paikallisessa raflassa. Siispä suuntasimme biitsille! Uskokaa tai älkää, myös Islannista sellainen löytyy ja jotkut huimapäät olivat siellä uimassa ja hyppimässä kallioilta mereen. Ei siinä muuten mitään, mutta hyytävä viima ja + 6 näyttävä auton mittari ei saanut mua ainakaan säntäämään aaltoihin. Nautholsvik oli kuitenkin kaunis jäätävästä tuulesta huolimatta. Kesäkaudella siellä on ilmeiseti myös lämpimiä altaita, mutta nyt ne ammottivat vielä tyhjyyttään.





Rannalta jatkoimme matkaa satamaan, päämääränämme meidän majatalon omistajan suosittelema pieni kalarafla. Kun astuimme sisään, jono kiemursi ovelle saakka. Hetken jo ajattelin, ettei mun nälkää kiljuva vatsa kykene tällaiseen jonotukseen, mutta kerrankin uteliaisuus voitti nälän ja jäimme jonoon. Saegreifinn - The Sea Baron oli kummallinen ja ihastuttava. Sokkeloisessa ravintolassa oli seinät täynnä lehtileikkeitä ja valokuvia paikan perustajasta. Lisäksi ravintolassa oli pitkät, kapeat puupöydät sekä muovituolit. Tilaustiskin vieressä oli kylmähylly, jonka kalavalikoimasta sai valita, mitä haluaisi. Lisäksi sai mm. perunoita, leipää, keittoa ja olutta. Me epäsosisaaliset suomalaiset linnoittauduimme yhden pitkän pöydän nurkkaan, mutta piiloutuminen ei auttanut, ja pian saimme seuraa venäläis-amerikkalaisesta tädistä sekä unkarilaisesta pariskunnasta. Yritä siinä nyt olla omissa oloissasi, kun vierustoverit osoittautuivat ihan kivoiksi ja juttukin luisti.
Ruoka oli hyvää ja täyttävää, juuri sitä, mitä pitkän kaupungilla tallailun jälkeen tarvittiin. Ulkona viuhui edelleen pohjoistuuli, mutta ruoka ja olut lämmittivät mukavasti. Siinä olisi voinut istua koko illan, kuuntelemassa tädin reissujuttuja ja syömässä kalaa. Väsymys alkoi kuitenkin painaa silmäluomia, ja nukkumaanmeno tuntua hyvältä ajatukselta. Jäimme hetkeksi vielä rantaan räpsimään kuvia ilta-auringosta, ja saimmekin yllättäen seuraa pöytäseuralaisistamme, nuoresta unkarilaisparista. Aikamme höpöteltyämme sanoimme heipat ja palasimme majatalolle. Sinä iltana ei tarvinnut paljoa odotella unta, sillä luulen, että nukahdin jo ennenkuin pää hipaisi tyynyä.