sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Voi ystävät minkä teitte

Aasiasta paluun jälkeen asiat olivat pitkään vähän rempallaan; olin haalinut itselleni vähän liikaa suoritettavia kursseja enkä saanut oikein otetta opiskelusta. Luin kyllä pitkiäkin aikoja, mutta se ei ollut tehokasta. Töistä olen repinyt stressiä enemmän kuin olisi pitänyt ja se on vienyt ison osan energiastani läpi syksyn. 
Tuntui, että olin pudonnut johonkin välitilaan, jossa en oikein osannut päästää irti vanhasta enkä vastaanottanut uutta. Etenkin töissä huomasin kadottaneeni täysin sen ilon ja hymyn, joka minulla ennen oli. Tein vain töitä, yritin selviytyä päivästä ja olin jatkuvasti vähän ärtynyt. 


 Sitten yhtenä marraskuisena lauantaina oven taakse ilmestyi kymmenpäinen joukko rakkaita ystäviä. Tajusin siinä nanosekunnissa, että minua oli ilmiselvästi huijattu oikein urakalla. Ja sitten ryntäsin kyynelet silmissä halaamaan jokaista noista tärkeistä, ihanista naisista. Siitä alkoi vuorokauden kestävä pyöritys, jonka aikana minulle juotettiin skumppaa, puettiin pingviiniksi, päästettiin kokeilemaan ilmajoogaa ja partytanssituntia, saunotettiin perinteisin morsiussaunamenoin (niskavilloissa on vieläkin jauhopaakkuja!), syötettiin hyvää ruokaa ja pyöräytettiin baarissa. Lisäksi sain nukkua aivan upeassa sviitissä (kenenkäs muun kuin rakkaan pikkusysterin vieressä) ja aamupalalla tarjoiltiin mm. riisipuuroa. 

Vaikka univelkaa kertyi, niin henkisesti sain sellaisen piristysruiskeen, johon ei olleet pystyneet mitkään D-vitamiinit, viherpirtelöt tai päiväunet. Tunsin kuinka se oikea Unnukka heräsi syysuniltaan, valmiina uusiin haasteisiin ja menoihin. 


Tämä viikko onkin ollut täynnä iloa, hyvää mieltä ja energiaa. Sain vihdoin opiskeluasiat järjestykseen niin pääni sisällä kuin paperillakin. Keräsin työmatkajuoksusta 64 km, kävin salilla ja pelaamassa sählyä. Luin pari hyvää kirjaa. Kävin ystävän kanssa sushilla. Revin toimistohuoneeni seinältä rumat hyllyt pois. Vietin laatuaikaa Jonaksen kanssa. Hymyilin töissäkin. Palasin vihdoin kirjoittamaan tänne blogiin. Lojuin kylvyssä kynttilänvalossa. Söin chilisuklaata. Join lasin viiniä. Ostin ihanan uuden villapaidan.

Että jos jotain masentaa tämä pimeys, niin suosittelen kokeilemaan ajan viettämistä mukavien tyyppien kanssa. Ei masenna enää!


maanantai 16. marraskuuta 2015

"...for those who cannot speak for themselves..."

Monien blogi- ja facebookpäivityksissä on viikonlopun aikana vilahtanut lause: nyt haluan rakastaa enemmän kuin koskaan. Vihaan ei kannata vasta vihalla vaan rakkaudella. Kun puhutaan rakkaudesta, minulle tulee toki ensimmäisenä mieleen läheiset ihmiset, mutta heti sen jälkeen eräs paikka, jossa rakkauden ja välittämisen pystyi aistimaan niin vahvasti, että iho meni kananlihalle. Tuo paikka on Elephant Nature Park, Pohjois-Thaimaassa. (Aiempi postaus ENP:stä täältä).





Elephant Nature Park on ensisijaisesti turvakoti huonoista oloista pelastetuille norsuille. Noita norsuja paikassa olikin meidän visiitin aikana yli 60. Lisääkin olisi tulossa, jos vain mahtuisi. Mutta norsujen lisäksi Elephant Nature Parkissa asustaa satoja pelastettuja kulkukoiria, kissoja sekä lauma puhveleita. Kaikki mahtuivat tuolle alueella, ollen sulassa sovussa keskenään. Niin ja siinä olivat vain eläimet. Lähellä on pieniä kyliä, joissa mm. yhdessä asuu Burmasta tulleita maahanmuuttajia/pakolaisia. Heidät on työllistettu Elephant Nature Parkiin, ja heidän lapsilleen on järjestetty mahdollisuus käydä koulua. Lisäksi ENP:n porukka huolehtii ympäristöstä istuttamalla puita, tarjoamalla vain kasvisruokaa, joka sekin on hankittu pääosin lähikylistä ja paikallisilta tuottajilta.
Kuullostaa aika idylliseltä, vai mitä? No sitä se olikin.




Tapasimme myös paikan perustajan. Hän seisoi keskelä puhvelilaumaa ja viittoili meitä lähemmäksi. Itsehän olin aivan kauhusta kankea noiden sarvipäiden keskellä, mutta Lek vain hymyili. Hän hymyili paljon, ja kiitteli moneen kertaan, että olimme tulleet hänen puistoonsa. Yritin kömpelöllä englannilla kuvata, kuinka uskomaton kokemus tämä oli meille ollut. Hän vain hymyili, ja sanoi sitten, että hänen täytyy jatkaa töitään. Hän kuvasi puhveleita nähdäkseen, olisiko joku niistä ehkä sairas. Lek huokui sellaista rauhaa ja tasapainoa, joka tarttui hetkeksi meihinkin. Minäkin unhodin pelätä niitä puhveleita.