keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kaunis pieni ihminen

Tykkään blogeista, jotka kertovat kirjoittajansa elämästä sellaisena kuin se on. Silti, blogit ovat kuitenkin aina vain osatotuus todellisuudesta, sillä kyllähän sitä kirjoittaja suodattaa arkensa ja elämänsä tietynlaisena tänne virtuaalimaailmaan. Oma blogi on ollut tämän vuoden aikamoisessa myllerryksessä, koska niin on ollut koko elämä. Positiivisessa sellaisessa tosin. Alkuvuodesta oli häät, sitten tulivat vakkaripaikka töistä ja kesällä opiskelupaikka sieltä mistä toivoinkin. En edes ollut uskaltanut unelmoida siitä, kuinka paljon onnea tähän vuoteen on mahtunut jo noiden yllämainittujen asioiden johdosta. Ja silti, se kaikista suurin asia, joka on pysynyt tähän mennessä pois blogista, on meidän ihana, rakas tytär, joka syntyi viikko sitten keskiviikkona.

Raskaus ja vauvajutut eivät ole olleet täällä esillä, vaikka ne ovat ehdottomasti koko tämän vuoden hallitsevin teema. Asiaan ei liity sen kummempaa, en vain missään vaiheessa kokenut luontevaksi kirjoittaa aiheesta näin julkisesti. Kirjoittelin kuitenkin raskausaikana jotain mietteitä ylös, ja ne laitan jossain vaiheessa tänne näkyville, jos vaikka ajatuksista olisi jollekin vertaistukea!

Mun raskaus oli varmaankin melko "helppo", ainakin fyysisesti. Pienet pahoivoinnit, väsymykset ja turvotukset toki kuuluivat kuvioon, mutta paljon rankempana koin henkisen kuormituksen. Alkuraskauden epävarmuuden, huolen vauvasta ja loppuraskauden todella hitaat päivät. Typyhän syntyi lopulta puolentoista vuorokauden käynnistyksen jälkeen 42+0, eli hän viihtyi mahassa aivan viimeiseen saakka. Loppuun saakka pystyin käymään kävelylenkeillä ja jumppailemaan, vaikka toki olo oli melko kömpelö.

Viimeisiä mahakuvia.

Jos raskaus oli iisi, niin synnytys ja sitä seuranneet päivät olivatkin sitten vaikeampia. Synnytys kesti tosiaan melko kauan ja oli käynnistyksen takia todella kivulias. Sairaalassa jouduimme olemaan yhden ylimääräisen yön vauvan painonlaskun takia, mikä lienee melko yleistä, mutta otti siinä vaiheessa koville. Mutta voi sitä riemua, kun pääsimme lauantaina kotiin! Jonas haki meille sushia, jota mutustin onnellisena napani täyteen.

Nyt typy on ehtinyt jo yhden viikon kunnioitettavaan ikään, ja oma olokin alkaa olemaan pikkuhiljaa normaalimpi. Toki vauva-arki on meille kaikille kolmelle vielä opettelua, erehdyksiä ja onnistumisia. Elämä on muuttunut pysyvästi; aallonpohjat (eli ne hetket kun beibi huutaa naama punaisena, eikä mikään tunnu auttavan) ovat syvempiä kuin ennen, mutta samoin myös ne huippuhetket (kun tyyppi nukahtaa syliin tai tuijottelee tyytyväisenä ympärilleen) korvaavat ainakin kymmenen huonompaa.

Me jatketaan harjoittelua ja toisiimme tutustumista, toivottavasti ehtisin kuitenkin pian taas kirjoittelemaan tännekin :)